kevyesti nousee askel

Kylmyydessä ja korkkarit jalassa. Me pyöräiltiin. Siis PYÖRÄILTIIN.

Se näky. Me rämmittiin mutatietä pitkin ylös jyrkännettä.

Kun parin v*ttu sanan jälkeen me ollaan melkein huipulla. Nostetaan tukka silmiltä ja katsotaan eteenpäin.

Toki mäkin olisin nauranut jos olisin ollut se papparainen.

Meikäläiset kiipee mutarinnettä ylös, kun toinen kävelee pikitietä pitkin vieressä.

Tyhmät. Paremmin sanottuna. Mä uskon, että meidän aivoista puuttuu jokin piuha.

   

Näkymät oli silti ihania.

Tai no. Sellaisia joita nyt voi jo odottaa ennalta kun kiipeää Seinäjoella jonnekkin vähän ylemmäs.

Kylmyys suorastaan tunkeutu verisuoniin.

Onneksi kotimatkalla oli mondeo kahvila. Sen liukas lattia pelasti meidät angstilta.

Luojan kiitos oon hyvä kyykkimään kun sille päälle satun.

Ja kahvila oli liukastumis hetkellä lähes tyhjä. En harrasta sitä säännöllisesti. Kaatumista siis.

Tää kaikki tapahtu vaan ja ainoastaan pienen suklaan takia. Onneksi punastuminen edes lämmitti mua.

Jotain hyvää löytyy aina asioista. Jopa noloista.